Odottelen tässä että vitutus menee ohi. Masennus ja vitutus, ne ajavat minua uskomattomiin saavutuksiin lähes joka päivä, mutta liian kova vitutus estää tekemästä mitään. Vaivun vuoteelleni, näen unia, joiden alkuperä on minulle tuntematon vaikka ne ovat varmasti lähtöisin havainnoistani, minusta. Mitä havainnoista sanottiinkaan? Sanottiin  ja kirjoitettiin niin paljon, että erilaisten näkemysten kuvaaminen ylittäisi nykyiset tallennustilat.

Olisit voinut odottaa vielä muutaman minuuntin minua. Niin ajattelin ja kävelin eteenpäin sitä katua jonka varsia reunustavat punatiilielementtiseinäiset kerrostalot. Ne on rakennettu kolmeen kerrokseen silloin joskus kun saatettiin säästää kustannuksissa. Hissittömyys säästi ja säästää edelleen. Kadulla kävelee mies, joka pälyilee taakseen ja puhuu itsekseen, huutelee välillä jotakin käsittämätöntä. Kuin siellä takana olisi joku, mutta kun ei ole. Minä en ainakaan havaitse.

231432.jpg

Kävelen yöllä, odotan kotia, mutta kuljen vieraasta ovesta toiseen vuoteeseen. Huoneen nurkassa huokailee joku, mutta olen liian väsynyt noustakseni katsomaan. Aamulla on hiljaista ja nousen etsiäkseni kupillisen kahvia tahi mieluummin pari. Tämä talo on sisältä outo, kuin useimmat täällä joskus päivittäisiä askareitaan hääräilleet ja huoliaan kiroilleet olisivat jo kuuden jalan syvyydessä, kuten asia ehkä on. No, kuiskaa nyt sieltä, huoneen nurkka, kerro minulle tarina, kun ryystän tätä, vanhaa, parkkihappojen saastuttamaa nestettä likaisesta posliiniastiasta!