Tänään

Hänen piti vihdoin tunnustaa itselleen, että oli se sitten tämä tai tuo, jota hän oli koko elämäni etsinyt, ei sitä ollut löytynyt, eikä hän oikeastaan uskalla enää juuri mitään etsiä, eli asiat aivan kuin vain saapuvat hänen eteensä kuin vain tarkasteltaviksi ja käsiteltäviksi ja hänen syntymänsä, eli tuo huono pano, jonka tulos hän oli, ilkkui hiljaa jossakin peremmällä.

Hän astahtaa laiturille, jonka alapuolelta pelastuslaitoksen sukeltajat aikoinaan onkivat ylös tuon huonon panon jo kylmäksi käyneen toisen osapuolen. Hautapaikka, vaikka ei sinänsä kovin surullinen siinä rannassa, vaihtui myöhemmin kirkkomaahan ja sukuhaudan paateen hakattiin uusi nimi. Mutta se oli eräs kevät kauan sitten ja juuri näinä päivinä syksy kukoistaa.

Veneet, niitä kelluu yhä vähemmän rannan kylmässä vedessä ja linnut kokoontuvat suuriksi parviksi muuttaakseen pian sinne missä ilmanala on suopeampi. Kukapa ei haluaisi? Koko loppuvuosi siis odotusta, veneiden nostoja, räntäsataiteita, jäätä ja tuo tietty ajankohta jonka hän haluaisi ohittaa kuin huomaamatta?

Lapsuuden joulut siinä meren saaressa, missä elämä oli aikuisille raakaa ja kovaa, mutta lapsille paratiisi. Ja myöhemmin kipeä muutto kaupunkiin, urbaaniin työläismiljööseen, minkä voisi unohtaa, jos unohtaa osaisi. Mutta unohtaa voisi luultavasti vain pudottautumalla hyiseen veteen ja vaipumalla pinnan alle, kalojen ja äyriäisten valtakuntaan. 

Romahdus tuntuu olevan lähempänä kuin aikoihin, vaanivan tuossa aallonmurtajan tuolla puolen, muutaman kaapelin mitan päässä, pohjalla, minne on vuosisatojen kuluessa upotettu kaikenlaista hylkytavaraa.

Aika on siis valunut lopulta jonnin joutavaan pilkunviilaukseen ja toisarvoiseen, eikä syksy ole tuntunut koskaan näin kipeältä kuin juuri tänään kun hän ajaa hissukseen rannasta pääkadulle kuulokkeet korvillaan, eli hitusen ympäröivästä eristäytyneenä ja katselee liikettä joka hiljenee joskus kahdeksantoista tietämillä muutamiksi jalankulkijoiksi ja harvakseltaan pois keskustasta valuviksi autonkuvatuksiksi, joissa myöhäiset työstä palaavat sadattelevat pientä palkkaa ja pitkää päivää, vain astuakseen vähän myöhemmin sisään lähiökodin ovesta. Siellä puoliso on pahalla päällä ja lapset mellastavat ohuiden ovien takana.

Hän ei tiedä enää tuosta elämänsarasta, joka on jo ajat sitten koettu, mutta silti kuvittelee menneen mielestään elävästi mennessään ranskantunnille, missä hän tavailee kappaletta numero neljätoista myöhäiseen keski-ikään ehättäneiden opiskelijatovereitten kanssa ja tekee muiden lukiessa muutaman kesken jääneen käännöstehtävän valmiiksi.

Kuin tuo maailma olisi nyt kadonnut ja olisi vain tämä kielihuone, missä vanhat rouvat ja herrat pänttäävät vierasta kieltä lähteäkseen myöhemmin koettelemaan taitojaan Pariisiin, Provenceen tahi Cote Azurille. Onneksi on tilanne ja onneksi se vie kummallisten ilmaisujen ja outojen sanojen avaruuteen, inertiakoordinaatiston tuolle puolen.

Hän muistaa siinä ihan yks kaks, että ylioppilaslakki oli joskus tuhatyhdeksänsataaluvun alussa musta ja että hän heilui nuorena sellainen päässä eräällä näyttämöllä ikuisena ylioppilaana ja tyhjäntoimittajana, mitä lähelle hän on myöhemmin myös päässyt.

Teatterin naiset olivat lähes kaikki pantavissa, mikä tarjoili don juanismia harjoittelevalle nuorelle miehelle mukavan kasvualustan, eli siis jokainen niistä naisista oli jälkeenpäin jonkinlainen pieni pettymys ja ei kun uutta matoa koukkuun mahdollisimman pian.

Nimiä tuskin enää muistaa, mutta sentään että niitä oli varsin monta erilaista ja piti tietysti pyrkiä keräämään hyvä sarja Tarjoja, Jaanoja, Juulioita, Anneja sun muita. Hän ei tiedä tietääkö hän vieläkään ikuisesta rakkaudesta, luottamuksesta puolisoiden tahi yleensä ihmisten kesken tai sellaisesta perhe-elämästä kuin hän on kuvitellut olevan olemassa, mutta jollaista hän ei ole koskaan kokenut.

Vain haluja, petoksia, pieniä rikoksia, katuja ja sekalaista jengiä, nuoria ihmisiä joiden kanssa saattoi hengailla jonkin aikaa vain vaihtaakseen nämä ihmiset ja kuviot muutaman kuukauden päästä joihinkin toisiin jotka tuntuivat jollakin tavalla kiinnostavammilta juuri tuolla erityisellä pettymyksen ja epätoivon hetkellä.

Syntynyt kriisiin? Man ON the scene kävelee sateista katua ja käväisee vähän väliä krouvissa ottamassa muutaman kunnes humala on pääkopassa niin vahva, ettei siitä jälkeenpäin juuri muista. Seuraavana aamuna tutkitaan takintaskuja, löytyvätkö avaimet, onko lompakko, entä ne useat kortit, ja onko viina vienyt identiteetin?

Hänestä ei ole edelleenkään mikään niin hauskaa kuin muutaman päivän ryyppyputki jossakin luolassa, missä voi eristäytyä lähes täysin todellisuudesta ja unohtaa kuka on tai mahdollisesti kuvittelee olevansa, eikä hän oikeastaan haluaisi olla kuin joku muu jolla on elämä, raha-asiat ja työelämä kunnossa, sekä perhettä jossain taustalla tukemassa tuota outoa hymyä, joka väräjää noiden ohikulkijoiden kasvoilla joilla ilmiselvästi on mennyt elämä putkeen, eli on karttunut vähän omaisuutta, miellyttävä vaimo ja on kasvatettu muutama hyvin menestyvä lapsi, jonka suorituksilla passaa nyt vanhoilla päivillä kehuskella.

Seuraavaa näytelmää kirjoitetaan jo jossakin lähistöllä, ehkä kapisessa lähiöhuoneistossa istuva taiteilija tai varakkaalla alueella asuvan elintasomiehen rouva on saanut inspiraation. Näytelmä pitää sitten esittää jollakin noista näyttämöistä ja siihen alan taiteilijat osallistuvat mielellään. Hylky?

Kielitunnin jälkeen hän kävelee märkää hiekkatietä, jolle on pudonnut muutama kellastunut lehti, sytyttää ahnaasti savukkeen ja suuntaa markettiin. Kuulokkeista virtaa hänen päähänsä, aivan johonkin tiettyyn ja merkilliseen onkaloon, liian voimakas mielihyvä ja hän yrittää peitellä kasvoille pyrkivää tunnetta vihannes- ja hedelmäosastolla, minne on kokoontunut koko joukko suhteellisen hyvännäköisiä tai ainakin mukiinmeneviä rouvia tarkastelemaan erilaisia kasviksia ja hedelmiä.  

Hän hymyilee vähän ja arvelee näyttävänsä huvittavalta vaaleat kuulokkeet korvillaan.

 

 

Vitutus

Odottelen tässä että vitutus menee ohi. Masennus ja vitutus, ne ajavat minua uskomattomiin saavutuksiin lähes joka päivä, mutta liian kova vitutus estää tekemästä mitään. Vaivun vuoteelleni, näen unia, joiden alkuperä on minulle tuntematon vaikka ne ovat varmasti lähtöisin havainnoistani, minusta. Mitä havainnoista sanottiinkaan? Sanottiin  ja kirjoitettiin niin paljon, että erilaisten näkemysten kuvaaminen ylittäisi nykyiset tallennustilat.

Olisit voinut odottaa vielä muutaman minuutin minua. Niin ajattelin ja kävelin eteenpäin sitä katua jonka varsia reunustavat punatiilielementtiseinäiset kerrostalot. Ne on rakennettu kolmeen kerrokseen silloin joskus kun saatettiin säästää kustannuksissa. Hissittömyys säästi ja säästää edelleen. Kadulla kävelee mies, joka pälyilee taakseen ja puhuu itsekseen, huutelee välillä jotakin käsittämätöntä. Kuin siellä takana olisi joku, mutta kun ei ole. Minä en ainakaan havaitse.

Kävelen yöllä, odotan kotia, mutta kuljen vieraasta ovesta toiseen vuoteeseen. Huoneen nurkassa huokailee joku, mutta olen liian väsynyt noustakseni katsomaan. Aamulla on hiljaista ja nousen etsiäkseni kupillisen kahvia tahi mieluummin pari. Tämä talo on sisältä outo, kuin useimmat täällä joskus päivittäisiä askareitaan hääräilleet ja huoliaan kiroilleet olisivat jo kuuden jalan syvyydessä, kuten asia ehkä on. No, kuiskaa nyt sieltä, huoneen nurkka, kerro minulle tarina, kun ryystän tätä, vanhaa, parkkihappojen saastuttamaa nestettä likaisesta posliiniastiasta!

 

Putka

Hän ei sitten enää tullut. Katselit vihreää ovea siinä pienessä kopissa, minne oli ladattu niin paljon tunnetilaa ja odotusta. Mies luukusta tarkisti että asiat olivat hyvin, mutta valot eivät sammuneet vaikka tiesit ilman kelloakin, että oli pian keskiyö. Rakkaus, aikamme sairaus? Nyt sentään tuntui. Joltain.

Ja kun valoja ei sammutettu oli turha edes yrittää unen päästä. Ja kun ei ollut mitään henkilökohtaisia tarvikkeita siinä, kuten kelloa, vyötä tai savukkeita, oli turha edes yrittää olla rauhallinen, odottaa hiljaa ja nöyränä, että aamu jossain näiden betoniseinien ulkopuolelle valkenisi ja sinut päästettäisiin ulos. Mitään varsinaista rikosta ei ollut tapahtunut, tuskin kukaan niin ajatteli, mutta olihan järjestelmä onnistunut ainakin tuottamaan häpeää, sinulle.

Ja ainahan voi hakata paksua rautaovea, kunnes kämmenet ovat niin kipeät että äänen tuottamista voi jatkaa potkimalla, kunnes jalat ovat niin kipeät että äänen tuottamista voi jatkaa hakkaamalla päätään likaisenvihreään rautalevyyn, kunnes pää on niin kipeä, että äänen tuottamista voi jatkaa ainoastaan huutamalla, kunnes äänihuulet käyvät niin käheiksi ettei äänen tuottamista voi jatkaa.

Sitten sattuu se, jota olet eniten pelännyt. Rytmihäiriöt alkavat joskus aamuyöstä, sydän pamppailee miten sattuu ja sinä pelkäät vaihteeksi kuolevasi, vaikka vasta äsken pelkäsit jääväsi henkiin. Huudat käheällä äänellä apua ja vartija huutaa jonkinlaisesta kaiuttimesta, ylänurkassa sijaitsevan kameran takaa, että pitäisi jaksaa vielä "panna unta palloon". No, eiväthän nämä välitä toisen oloista ja nyt sinä olet kerrankin todella toinen, sellainen tuntematon toinen jota on helppo lyödä ja kiduttaa.

Poliisivaltio, eikä oikeastaan edes se, ainoastaan vittumainen virkamiesyhteiskunta, jonka päätökset tuottavat useimmilla tasoilla lisää huonoa oloa, kaunaa ja katkeruutta. Haluaisit tappaa sen vartijan, joka huusi kaiuttimesta, tai ainakin lyödä, tai ainakin tehdä valituksen huonosta kohtelusta. Mutta minne?

Kuka sinua kuuntelisi esimerkiksi huomenna, kun olet  mahdollisesti päässyt tästä vihreästä kopista? Valtio vs. kansalainen. Ajatus tuntuu naurettavalta, ja aivan oikein, on turhaa kenellekään valittaa kokemustaan, koska juuri kukaan ei muista sellaista valtio vs. kansalainen juttua, jonka olisi kansalainen voittanut tai jos ei voittanut niin saanut ainakin niin sanottua oikeutta. Vartija tietää tuon ja kohtelee sinua miten haluaa, tai oikeastaan on kohtelematta, ei välitä ja odottelee kenties oman työvuoronsa päättymistä ja ajattelee, että kaikenlaisia hulluja putkaan tuodaan.

Jos se olisi edes kunnolla humalassa, eli sammunut, ei sen elämöimistä tarvitsisi nyt kuunnella, sen toisen, jota voi lyödä, kiduttaa, olla välittämättä, kun se on joku toinen, tuntematon, hullu, kenties väärintekijä pohjimmiltaan kuitenkin? Ja nyt hänen, huonopalkkaisen virkamiehen pitää näinä aamuyön tunteina kuunnella sen tuottamia järjettömiä ääniä. Rytmihäiriö, mukamas, on tuo ennenkin kuultu, on tuo ennenkin jätetty huomiotta, tuollainen turha hysteerisyys.

 
 

Muodonmuutos

Ambulanssimies tuijottaa häntä ilmeettömänä metsäisten maisemien vaihtuessa esikaupunkialueen tylsiin näkymiin. Mies näyttää terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, kaikki voivalta, pelastajalta, tai sitten ruumisvankkureiden kuljettajan varamieheltä, joka nyt laiskasti kyselee häneltä henkilötietoja, osoitteita, lähiomaisia ja sen sellaista.  Lähiomaista hänellä ei ole sairaankuljettajalle ilmoittaa, ainoastaan tilapäinen osoite.

No, nyt se ajattelee melkein ääneen, että vittuako toi kännikala tekee täällä, mitä varten se tuonne viedään ja yhteiskunnan varoja voitaisiin varmasti käyttää muuhunkin kuin tällaiseen joutavanpäiseen humalaisten ja hullujen paikasta toiseen siirtelyyn. Hänestä tuntuu, että hänet syöstäisiin antiikin Kreikassa alas jyrkänteeltä, kuten muutkin alikehittyneet. Ikuista säätämistä tuo yhteinen moraali, mutta hänet on jo ajat sitten syösty normaalin normiston tuolle puolen ja nyt hän on muuttumassa hoidettavaksi.

Sairasauto kurvaa päätieltä mäkeä ylös ja pöpilän ovelle, mistä hänet viedään nopeasti hissillä neljänteen, vastaanotto-osastolle. Helvetin tyhmää, hän nieleksii ja nuori hoituri taluttaa hänet käytävää pitkin jonkun vähän lääkäriltä näyttävän huoneeseen. Kysymysten tulva on ilmeinen, mutta mitään kunnon vastauksia hänellä ei ole antaa hoiturille tai lääkäriltä näyttävälle, joka ulkomaalaisella aksentilla kehottaa selittämään lisää, koska hän ei ymmärrä. Hän ei ymmärrä, eikä hän ymmärrä, mutta hoiturista ei tiedä, koska hän ei sano mitään. Hän huomaa, että lääkäriltä näyttävä on nuori psykiatriaan erikoistuva lääketieteen lisensiaatti.  Lääketieteen lisensiaatilta ei tietenkään voi odottaa tämän parempaa. Jospa tehtäis joku pieni ja kiva diagnoosi, hän ehdottaa tuijottavalle hiljaisuudelle. Me emme ymmärrä, korostaa lääkäriltä näyttävä vielä.

Hoituri ojentaa hänelle lappusen osaston säännöistä ja hän marssii hoiturin perässä pitkin käytävää huoneeseen, jossa on kaksi sänkyä, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. Tyhjä huone näyttää ammottavalta aukolta, johon voi pudota. Hän menee takaisin käytävälle, mutta hoituri puuhailee hänelle kaapista puhtaita vaatteita ja kehottaa käymään suihkussa. Tyhjä kylpyhuone näyttää vielä kammottavammalta aukolta kuin huone. Käytävällä kävelee potilaita, joiden perässä hän eksyy tupakointiparvekkeelle.  Hän kaivelee taskujaan, löytää muutaman savukkeen, sytyttää yhden ja onnittelee itseään muodonmuutoksesta ihmisestä potilaaksi, jolla ei ole lähintä omaista.