Kelluin iltapäivällä kajakissa. Merenlahti oli tyyni ja joutsenpariskunta uiskenteli kaislikossa. Tietysti paikalla oli myös lokkeja, tiiroja ja muita vesilintuja, kuten heinä- ja sinisorsia. Kaupunki näyttää niin toisenlaiselta mereltä. Varsinkin ihan siitä pinnan tuntumasta, sammakkoperspektiivistä kaupunki kohoaa kohti taivasta, mikä lienee suuruudenhullun rakennusinsinöörin haave, yltää stratosfääriin, peittää aurinko ja kuu. Torni joka puhkaisee taivaankannen.

Rakentamattomia rantoja ei juuri Suomenlahdella enää ole. Muutamissa paikoissa, missä Suomenlahti on suojeltu, kuten idässä ja niillä muutamilla alueilla joista kunnat tai muut yhteisöt ovat ostaneet maita virkistyskäyttöön, on vielä rantoja joille voi nousta.

Sitten siihen suhteelliseen hiljaisuuteen, laineiden liplatukseen ja  kaupungin kaukaiseneen huminaan pörrää jostakin vesiskootterimies ja tarkastelee minua ajaessaan läheltä ohi. Lähes koko Etelä-Suomi on jo taloudellisen tuottavuuden ja nopeiden kesämökkimatkojen nimissä asfaltoitu. Mitähän merelle käy sitten joskus?

Eihän tämä ole kuin pieni ja vaivainen poukama verrattuna valtameriin, eli tämä voitaisiin tuottavuuden lisäämiseksi täyttää esimerkiksi jätteellä ja rakentaan täyttömaalle maanteitä ja rautateitä, Itämeren Highway-verkosto, portti tuottavampaan tulevaisuuteen.  Mietin tuota mahdollista kehitystä ja melon kaislikon lomaan, minne vesiskootterimiehen pärinä ei juuri kuulu. Täällä on vain lintuja ja hiljaisuus, kenties seuraavat sata vuotta?