Tuntui kuin olisi makaillut jossain ulkosaaristossa, keskikesällä, hiekkarannalla, auringonpoltteessa, mutta ne olivat vain jäljet syyskylmässä. Linnun harakanvarpaat tasaisella hiekalla, mistä kukaan ei ollut aikoihin kulkenut. Hän katseli kumitossujensa painaumia, jotka näkyivät selvinä kauas taakse avoimella rannalla ja kaiveli kameraa povitaskustaan. Näinhän tämä menee, hän ajatteli zoomaillessaan polvillaan linnun jälkiä vuosituhansien hiomilla kivenmurusilla.
Tästä saisi ehkä pari hyvää otosta, ennen kuin tuuli tekisi avoimella tehtävänsä. Avoin ranta kallioineen ja hiekkaisine poukamineen oli muodostunut joskus silloin kun pari kilometriä korkeat jäämassat kulkivat tästä yli, muokaten merenpohjan risaiseksi ja veden laskiessa merestä nousi saaria. Hän käänsi päänsä aavalle ja katseli miten aallot murtuivat matalassa vedessä harjoiltaan valkeiksi tyrskyiksi ja hioivat pieniä kivenmurusia yhä hienommaksi alustaksi paljain jaloin astella. Hän istahti ja otti kengät jalasta, vaikka oli aika kylmä syyspäivä ja kaiveli varpaillaan hietaa. Linnun jäljet ja vähän liikkuvaa kuvaa tyrskyistä olivat päivän saalis.
Tässä oli lähes kaikki, minkä hän ymmärsi hyvin, toisin kuin Kaisan yllättäviltä tuntuvat oikut ja mielenliikkeet, joiden vuoksi hän istui nyt tässä autiossa maastossa yksin ja kyyneleet pakkasivat tuulesta ja surusta silmiin. Sinä ja minä, me olimme ainakin silloin joskus yhtä ennen kuin asiat muuttuivat ensin jollakin tavalla hieman vaikeiksi ja myöhemmin suorastaan mahdottomiksi ymmärtää, läpikäydä ja elää niin kuin nuo muut parit näyttivät ymmärtävän, läpikäyvän ja elävän päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta toiseen.
Mutta heidän juttunsa oli erilainen, tai oikeastaan mahdoton. Hän pyyhkäisi kosteuden poskiltaan anorakin hihaan ja nousi seisaalleen tuulta vasten. Hän tunsi lähes kaikki saaret, jotka häämöttivät vähän etäänpänä tästä rannasta. Tai ne tarinat joita hän oli lukenut joistakin parisuhdetta käsittelevistä kirjoista, jotka korostivat ainaista työtä tuon kahden ihmisen välisen ohuen tunnesuhteen pitämiseksi yllä ja kuosissaan. Näinä päivinä tuntui, etteivät välillä huutokilpailuksi yltyvät keskustelut enää auttaneet, kuin olisi vain huutanut tuuleen.
Kyyneleet, niitä hän ei halunnut näyttää juuri kenellekään ja oli ehkä siksi kävellyt suojan puolelta tälle tuuliselle kaistaleelle, sinisen ja ruskean rajamaille jonka yläpuolella lokit leijailivat keveästi nokka vastatuuleen, lähes paikallaan ja hän ajatteli että keli saattaisi iltaa kohden yltyä navakasta tuulesta myrskyksi, mutta vene oli onneksi tukevasti ankkurissa suojan puolella, lähellä kapeaa salmea, mistä pääsi tällä tuulella pelkällä isolla avoimelle selälle hyvää vauhtia. Ja sittenkin minä haluan sinua yhä, vaikka tunnen sieluni perin juuri loukatuksi, painetuksi ja poljetuksi.
Nainen, mikä hänen nimensä sitten ikinä olikaan, myllersi sydänalassa ja aurinkoinen päivä näytti hänen siniharmaissa silmissään äkkiä synkältä, ennustamattomalta ja uhkaavalta. Mitä jos ei enää joku päivä jaksaisi nostaa niitä purjeita, mitä jos ei enää uskaltaisi purjehtia satamasta ulos, mitä jos raha-asiat menisivätkin päin helvettiä, että veneen joutuisi myymään maksaakseen velkansa? Mitä sitten?
Tai jos asiat sitten lopulta järjestyisivät, kuten ihmisillä tapana sanoa on? Hän kaiveli taskuistaan savuketta ja istahti uudelleen auringon lämmittämälle hiekalle. Muutos tuntui jokseenkin mahdottomalta toteuttaa. Pitäisi siis ehkä jo piakkoin hankkia jostain asunto, joka olisi tarpeeksi tilava hänelle ja hänen pienelle tyttärelleen, joka säännöllisesti vieraili isänsä luona. Siitä erosta oli onneksi jo niin kauan, niin monta tuskaista vuotta, ettei sen ajatteleminen liikauttanut mielessä enää yhtään mitään ja välit entiseen vaimoon nykyisellään kunnossa, kunhan ruokot maksoi ja neuvotteli sopivista ajankohdista tavatakseen ainoan lapsensa.
Usein vähän sisäänpäin itkien, kun touhuttin viikonvaihteessa tyttären kanssa kaikenlaista mukavaa tai oltiin vaan isän kodissa, laitettiin ruokaa, katseltiin piirrettyjä tai luettiin kirjoja hän pidätteli voimaikkaimpia tunteitaan lastaan kohtaan, ettei ratkeaisi kappaleiksi, vaipuisi jonkinlaiseen psykoosiin tai nyrjähtäisi muuten henkisesti.
Ei, ei hän ollut koskaan tuntenut varsinaista kaipuuta takaisin entisen vaimonsa luokse, vaan ainoastaan vihaa siitä, että exä oli vienyt hänen pienen ainokaisensa kauas toiseen kaupunkiin. Mutta Kaisa oli saanut lähes kaiken ajateltavissa olevan, myös hänen menneisyytensä näyttämään aivan toisenlaiselta kuin hän oli aikaisemmin ajatellut.
Kommentit