Pakinaperjantaille

Mother

Nuorena ymmärsin, että rakkautta pitää osoittaa saadakseen jotain vastalahjaksi. Hänellä oli kaksi miestä joiden välissä hän tasapainotteli. Toinen, varakas herra työpaikalla ja sitten se toinen köyhä duunari himassa. Ymmärsin, ettei yhden kanssa voi tulla onnelliseksi, korkeintaan katkeraksi, mutta kahdesta saa jo jonkinlaisen voiman hymyillä arkipäivien vastatuulessa. Huomasin muiden ihmisten huomaavan ja joidenkin jopa ymmärtävän häntä. Niin nuorekas ja hyväntuulinen vielä yli neljäkymmentävuotiaana. Huomasin joidenkin kadehtivan ja paheksuvan häntä. Mutta ei siinä perheessä muiden puheista välitetty, vaan hän kertoi meille lapsille useimipien muiden ihmisten olevan vähän vinksahtaneita, täynnä vikoja ja puutteita. Ainoastaan meillä oli lähes täydellistä ja meidän äiti oli oikeassa, kertoessaan havaintojaan työkavereistaan, sukulaisista ja naapureista ja satunnaisista tuttavuuksista.

Tunsin olevani kovin paljon velkaa, paitsi äidille, yleensä kanssaihmisille, sillä vaikka olisi suorittanut kuinka hyvin, ei suoritus tuntunut riittävän juuri mihinkään. Sitten joskus paljon myöhemmin äiti jätti isän, sen "hullun".  Vielä myöhemmin avioliittoni päättyi eroon. Äiti muisti lohdutella: "onneksi siitä hullusta päästiin eroon".  Vielä noitakin hetkiä myöhemmin olen ymmärtänyt, mitä on elää perheessä, jossa ketään, ei edes lapsia rakasteta ehdoitta.