Kaupunki likosi illalla pilvien alla, vähän surullisena. Katselin rannassa kuinka juopuneet horjuivat sinne, tänne, kenties ilman päämäärää. Niitä oli marketissa vaimojensa kanssa. Menivät hiukan hitaasti hedelmätiskien ja pakastealtaiden välissä kohti tulevaisuuttaan. Minulla ei ole tuosta mitään aavistusta, tai ennakkonäkemystä. Ehkä vähän perheväkivaltaa sitten kotona? Tai sammuneiden kuorsaus makuuhuoneesta, vanhan viinan katku ja eltaantuneet lakanat. Niin, emmekö ajoittain etsiskele puhtautta?

Isänä piti aikoinaan huoneessani rankkitynnyriä. Käymisen tuototksesta keitettiin pontikkaa keittiön hellalle nostetulla, haponkestävästä valmistetulla tislauslaitteella. Sen jälkeen hän sekoitti pontikkaan aktiivihiiltä, suodatti jälleen kirkkaaksi, eikä tuotos enää maistunut vähääkään mäskiltä, pikemminkin ihan tavalliselta, pitkäripaisesta ostetulta viinalta.

Meidän elämä oli yhtä helvettiä, noin lyhyesti. Mukavaa, että siitä helvetistä saattoi myöhemmin irtautua toisaalle hurjien kuvitelmien vallassa. Kuvitelmien, jotka käsittelivät tilaa jonka pitäisi perheessä olla. En tietenkään uskaltanut perustaa perhettä pariinkymmeen vuoteen, kun se alkuperhe oli vielä niin hyvässä muistissa. Sitten joskus myöhemmin sain vähän lisää rohkeutta ja ajatuksen, että asiat voisivat olla toisinkin kuin tuossa alkuperheessä. Mutta pelkäsin silti, että olin ryhtymässä yksityisen helvetin luomistyöhön. Pelkäsin niin helvetisti.

No, ei siinä niin käynyt. Kävi ihan muuten ja se on sitten jo ihan toinen kertomus.