Tänään minun piti vihdoin tunnustaa itselleni, että oli se sitten tämä tai tuo, jota olen koko elämäni etsinyt, en ole sitä löytänyt, enkä oikeastaa uskalla enää edes juuri mitään etsiä, eli asiat aivan kuin vain saapuvat eteeni ihan kuin tarkasteltaviksi ja käsiteltäviksi ja syntymäni, eli tuo huono pano, jonka tulos olen, ilkkuu minulle hiljaa jossakin peremmällä. Aika on siis valunut lopulta pilkunviilaukseen ja muuhun joutavaan, eikä syksy ole tuntunut koskaan näin kirpeältä kuin tänään kun ajelin hissukseen pääkatua, kuulokkeet korvilla eli hieman eristäytyneenä ja katselin liikettä joka hiljenee joskus kahdeksantoista tietämillä muutamiksi jalankulkijoiksi ja harvakseltaan pois keskustasta valuviksi autonkuvatuksiksi, joissa myöhäiset työstä palaavat sadattelevat pientä palkkaa ja pitkää päivää, vain astuakseen vähän myöhemmin sisään lähiökodin ovesta, missä puoliso on pahalla päällä ja lapset mellastavat ohuen oven takana.
Minä en tiedä tuosta elämänsarasta juuri mitään ja silti voin kuvitella kaiken kun menen ranskantunnille, tavailen kappaletta numero neljätoista myöhäiseen keski-ikään ehättäneiden opiskelijatovereitteni kanssa ja teen muutaman tekemättä jääneen käännöstehtävän. Kuin tuo maailma olisi nyt kadonnut ja olisi vain tämä kielihuone, missä vanhat rouvat ja herrat pänttäävät vierasta kieltä lähteäkseen myöhemmin koettelemaan taitojaan Pariisiin, Provenceen tahi Cote Azurille. Onneksi on tilanne ja onneksi se vie kummallisten ilmaisujen ja outojen sanojen avaruuteen.
Muistan yks kaks, että ylioppilaslakki oli joskus tuhatyhdeksänsataaluvun alussa musta, minä heiluin nuorena sellainen päässä eräällä näyttämöllä tähtiroolissani ikuisena ylioppilaana ja tyhjäntoimittajana, mitä lähelle olenkin päässyt kaikkien näiden vuosien jälkeen. Teatterin naiset olivat lähes kaikki pantavissa, mikä tarjoili don juanismia harjoittelevalle nuorelle miehelle mukavan kasvualustan, eli siis jokainen sitten vähän jälkeen päin jonkinlainen pieni pettymys ja uutta matoa koukkuun mahdollisimman pian. En tiedä tiedänkö vieläkään ikuisesta rakkaudesta, luottamuksesta puolisoiden tahi yleensä ihmisten kesken tai sellaisesta perhe-elämästä kuin olen kuvitellut olevan olemassa, mutta en koskaan kokenut. Vain haluja, petoksia, pieniä rikoksia, katuja ja sekalaista jengiä, nuoria ihmisiä joiden kanssa saattoi hengailla jonkin aikaa vain vaihtaakseen nämä ihmiset ja kuviot muutaman kuukauden päästä joihinkin toisiin jotka tuntuivat jollakin tavalla kiinnostavammilta juuri tuolla erityisellä pettymyksen ja epätoivon hetkellä. Syntynyt kriisiin? Man upon the scene?
Kielitunnin jälkeen kävelen hiekkatietä, jolle on pudonnut muutama kellastunut lehti, sytytän Camelin ja suuntaan markettiin. Kuulokkeista virtaa päähän, johonkin tiettyyn ja merkilliseen onkaloon voimakas mielihyvä ja yritän peitellä kasvoille pyrkivää tunnetta vihannes- ja hedelmäosastolla, minne on kokoontunut koko joukko rouvia tarkastelemaan erilaisia perunoita, sipuleita, keräkaaleja, tomaatteja, kurkkuja ja hedelmiä. Hymyilen kuitenkin vähän ja näytän varmaankin huvittavalta vaaleat nappikuulokkeet korvillani.
Tämä teksti vaikuttaa järkyttävältä, terv. Haamu
Kommentit