III luku

(Tänään) Hänen piti vihdoin tunnustaa itselleen, että oli se sitten tämä tai tuo, jota hän oli koko elämäni etsinyt, ei sitä ollut löytynyt, eikä hän oikeastaan uskalla enää juuri mitään etsiä, eli asiat aivan kuin vain saapuvat hänen eteensä kuin vain tarkasteltaviksi ja käsiteltäviksi ja hänen syntymänsä, eli tuo huono pano, jonka tulos hän oli, ilkkui hiljaa jossakin peremmällä.

Hän astahtaa laiturille, jonka alapuolelta pelastuslaitoksen sukeltajat aikoinaan onkivat ylös tuon huonon panon jo kylmäksi käyneen toisen osapuolen. Hautapaikka, vaikka ei sinänsä kovin surullinen siinä rannassa, vaihtui myöhemmin kirkkomaahan ja sukuhaudan paateen hakattiin uusi nimi. Mutta se oli eräs kevät kauan sitten ja juuri näinä päivinä syksy kukoistaa.

Veneet, niitä kelluu yhä vähemmän rannan kylmässä vedessä ja linnut kokoontuvat suuriksi parviksi muuttaakseen pian sinne missä ilmanala on suopeampi. Kukapa ei haluaisi? Koko loppuvuosi siis odotusta, veneiden nostoja, räntäsataiteita, jäätä ja tuo tietty ajankohta jonka hän haluaisi ohittaa kuin huomaamatta?

Lapsuuden joulut siinä meren saaressa, missä elämä oli aikuisille raakaa ja kovaa, mutta lapsille paratiisi. Ja myöhemmin kipeä muutto kaupunkiin, urbaaniin työläismiljööseen, minkä voisi unohtaa, jos unohtaa osaisi. Mutta unohtaa voisi luultavasti vain pudottautumalla hyiseen veteen ja vaipumalla pinnan alle, kalojen ja äyriäisten valtakuntaan. 

Romahdus tuntuu olevan lähempänä kuin aikoihin, vaanivan tuossa aallonmurtajan tuolla puolen, muutaman kaapelin mitan päässä, pohjalla, minne on vuosisatojen kuluessa upotettu kaikenlaista hylkytavaraa.

Hän ei tiedä enää tuosta elämänsarasta, joka on jo ajat sitten koettu, mutta silti kuvittelee menneen mielestään elävästi mennessään ranskantunnille, missä hän tavailee kappaletta numero neljätoista myöhäiseen keski-ikään ehättäneiden opiskelijatovereitten kanssa ja tekee muiden lukiessa muutaman kesken jääneen käännöstehtävän valmiiksi.

Kuin tuo maailma olisi nyt kadonnut ja olisi vain tämä kielihuone, missä vanhat rouvat ja herrat pänttäävät vierasta kieltä lähteäkseen myöhemmin koettelemaan taitojaan Pariisiin, Provenceen tahi Cote Azurille. Onneksi on tilanne ja onneksi se vie kummallisten ilmaisujen ja outojen sanojen avaruuteen, inertiakoordinaatiston tuolle puolen.

Hän muistaa siinä ihan yks kaks, että ylioppilaslakki oli joskus tuhatyhdeksänsataaluvun alussa musta ja että hän heilui nuorena sellainen päässä eräällä näyttämöllä ikuisena ylioppilaana ja tyhjäntoimittajana, mitä lähelle hän on myöhemmin myös päässyt.

Teatterin naiset olivat lähes kaikki pantavissa, mikä tarjoili don juanismia harjoittelevalle nuorelle miehelle mukavan kasvualustan, eli siis jokainen niistä naisista oli jälkeenpäin jonkinlainen pieni pettymys ja ei kun uutta matoa koukkuun mahdollisimman pian.

Nimiä tuskin enää muistaa, mutta sentään että niitä oli varsin monta erilaista ja piti tietysti pyrkiä keräämään hyvä sarja Tarjoja, Jaanoja, Juulioita, Anneja sun muita. Hän ei tiedä tietääkö hän vieläkään ikuisesta rakkaudesta, luottamuksesta puolisoiden tahi yleensä ihmisten kesken tai sellaisesta perhe-elämästä kuin hän on kuvitellut olevan olemassa, mutta jollaista hän ei ole koskaan kokenut.

Vain haluja, petoksia, pieniä rikoksia, katuja ja sekalaista jengiä, nuoria ihmisiä joiden kanssa saattoi hengailla jonkin aikaa vain vaihtaakseen nämä ihmiset ja kuviot muutaman kuukauden päästä joihinkin toisiin jotka tuntuivat jollakin tavalla kiinnostavammilta juuri tuolla erityisellä pettymyksen ja epätoivon hetkellä.

Syntynyt kriisiin? Man ON the scene kävelee sateista katua ja käväisee vähän väliä krouvissa ottamassa muutaman kunnes humala on pääkopassa niin vahva, ettei siitä jälkeenpäin juuri muista. Seuraavana aamuna tutkitaan takintaskuja, löytyvätkö avaimet, onko lompakko, entä ne useat kortit, ja onko viina vienyt identiteetin?

Hänestä ei ole edelleenkään mikään niin hauskaa kuin muutaman päivän ryyppyputki jossakin luolassa, missä voi eristäytyä lähes täysin todellisuudesta ja unohtaa kuka on tai mahdollisesti kuvittelee olevansa, eikä hän oikeastaan haluaisi olla kuin joku muu jolla on elämä, raha-asiat ja työelämä kunnossa, sekä perhettä jossain taustalla tukemassa tuota outoa hymyä, joka väräjää noiden ohikulkijoiden kasvoilla joilla ilmiselvästi on mennyt elämä putkeen, eli on karttunut vähän omaisuutta, miellyttävä vaimo ja on kasvatettu muutama hyvin menestyvä lapsi, jonka suorituksilla passaa nyt vanhoilla päivillä kehuskella.

Seuraavaa näytelmää kirjoitetaan jo jossakin lähistöllä, ehkä kapisessa lähiöhuoneistossa istuva taiteilija tai varakkaalla alueella asuvan elintasomiehen rouva on saanut inspiraation. Näytelmä pitää sitten esittää jollakin noista näyttämöistä ja siihen alan taiteilijat osallistuvat mielellään. Hylky?

Kielitunnin jälkeen hän kävelee märkää hiekkatietä, jolle on pudonnut muutama kellastunut lehti, sytyttää ahnaasti savukkeen ja suuntaa markettiin. Kuulokkeista virtaa hänen päähänsä, aivan johonkin tiettyyn ja merkilliseen onkaloon, liian voimakas mielihyvä ja hän yrittää peitellä kasvoille pyrkivää tunnetta vihannes- ja hedelmäosastolla, minne on kokoontunut koko joukko suhteellisen hyvännäköisiä tai ainakin mukiinmeneviä rouvia tarkastelemaan erilaisia kasviksia ja hedelmiä.  

Hän hymyilee vähän ja arvelee näyttävänsä huvittavalta vaaleat kuulokkeet korvillaan.